Ei ihan stadika

Stadikalta vähän isompiin mäkiin..

Ensimmäisenä Vossin päivänä piti tietysti lähteä skeittaamaan. Itse Ekstreme Sports Veko oli vasta aluillaan ja ihmisiä valui leirintäalueelle. Lähdimme autottomina siis Vossin keskustasta kävellen etsimään jotain skeitattavaa. Ja sitä löytyikin! Suoraan keskustasta ylöspäin kävelemällä pääsee isompiin mäkiin kuin mitä koko Suomesta todennäköisesti löytyy (todisteita suurista skeitattavista Lapin mäistä odotellessa). Ja sinne tie vei. Pojat olivat innosta soikeina, ja minä kauhusta kankeana. Hyvinhän se sitten sujui, hitaasti mutta varmasti kengänpohjaa puhki kuluttaen alaspäin ohi nättien pikkutalojen, kivoja teitä ja kujia pitkin. Ekstriimiys oli alkanut!

Seuraavana päivänä siirryttiin sitten astetta hurjempiin paikkoihin, norjalaisten johdattamina. Ajoimme noin tunnin verran paikkaan nimeltä Vik. Toisella puolella vuorta oli mäki, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kaukaa katsottuna näytti siltä kuin Zorro olisi piirtänyt logonsa kahteen kertaan päällekkäin vuoren seinämään. Hurjin mäki ikinä! Jos downhill skeittareilla olisi Mekka, tämän mäen suuntaan tulisi kumartaa. Tiellä vaelsi vapaana lampaita jännitystä lisäämässä. Jatkoimme kuitenkin matkaa, koska norjalaiset olivat innostuneempia vuoren toiselta puolelta löytyvästä herkkupalasta. Pääsimme laelle, kaikki pukeutuivat varusteisiinsa, ja sitten vaan lähdettiin alaspäin. Itse pysyin kiltisti kartturin roolissa, koska en ajokorttia omista ja vauhdit kyseisessä mäessä nousevat 90 kilometriin tunnissa, joten skeittaustaitonikin ovat vielä hiukan riittämättömät. Hurjaa oli se, että kaikki laskijat lähtivät ennakkoluulottomasti potkimaan vauhtia matkaan, vaikka suurin osa ei edes tiennyt minkälaista rataa odottaa. Lasku on 15 km pitkä, eli täyttä vauhtiakin se kesti yli kymmenen minuuttia. Jalantappolasku, mutta alhaalla kaikkien kasvoista paistoi innostus. Mäki päättyi maailman pisimmän vuonon loppupäähän, pieneen kylään, jäätelökioskin eteen. Mikäs sen parempaa.

Voss

Kävi ilmi, että norjalaiset rakastavat tällaisia kovavauhtisia laskuja, joissa ei tule vastaan juurikaan käännöksiä. Daniel taas kuolasi toisen puolen “hiuspinni”mäkeä, johon tosin ei saman päivän aikana päästy. Norjalaiset näet rakastavat nopeaa tahtia vain alamäkilaskuissaan, kaikissa muissa käänteissä, kuten pukeutumisessa, heillä menee kaikkeen kolminkertainen aika johonkin normaaliksi kategorisoitavaan verrattuna. Vikiin pääsimme lähtemään puoli viiden aikaan iltapäivällä, noin neljän ja puolen tunnin maanittelun jälkeen. Kell’ auto on, sil’ valta on, tai jotain sinne päin.

Seuraavina päivinä porukka vähän aktivoitui, ja skeittaamisen lisäksi saimme ihasteltua laskuvarjohyppääjiä ja muita huimapäitä ja puuhattua muutakin kuin leirintäalueella lepostelua. Harmiksemme Norja osoittautui kuitenkin maineensa veroiseksi säätilojen puolesta, ja osa ajasta kului sateelta suojautumiseen sekä kiroiluun. Ehdimme kuitenkin löytää monia erilaisia skeittipaikkoja viikon varrella. Oma suosikkini, nynnymäki, ei saanut suurta kannatusta, mutta sen lähellä oleva kammottava lommoinen asfalttimäki oli suuren fanituksen kohde.

Jostain syystä joidenkin mielestä huima jyrkkyys yhdistettynä kaikkien aikojen tiukimpiin mutkiin sekä itkettävän surkeakuntoiseen asfalttiin on “gnarly”, eli huippusupersiistiäpelottavaajajännää. Ei minun teekupilliseni. Myös eräs mäki, jonka jyrkkyysaste on 18%, ja joka on oikeastaan pelkkää kääntymistä vasen-oikea-vasen tuli skeitattua Louis Pillonin, Jackson Shapieran ja Corey Leesonin toimesta. Märässä. Tämä tie oli aiemmin ollut Vossiin johtanut päätie, mutta korvattiin, koska siinä sattui liikaa onnettomuuksia. Louis laski kyseisen pikkumäen ensin street skeittilaudalla. Olen päättänyt olla valittamatta enää koskaan vääristä varusteista.

Kylillä

Muitakin paikkoja löytyi, jopa sellaisia, joissa minut päästettiin ulos autosta, liimattiin jalkajarrutuspala paikalleen ja lähetettiin tyttö mäkeen. Päästyäni puoleen väliin innosta puhkuen, tulivat ensimmäiset autolastilliset jo ylös, mutta mitäs pienistä! Lähistöllä oli lukemattomia kiinnostavia mäkiä, osa metsän suojissa, osa upeilla maisemilla varustettuna. Downhill taivas. Jos säätä ei oteta lukuun.

Säätilan takia jouduimme myös alistumaan perinteisten stadikkasessioiden kaltaisiin slaidiharjoituksiin Vossin keskustaan. Paikalla oli myös paikallinen mopojengi. Tai siis lauma poikia, joista yhdellä oli mopo. Pojat katsoivat asiakseen huudella meille hävyttömyyksiä norjaksi. Tilanteesta jossain määrin hermostuneena Daniel bongasi kadulta kaksi lonkkareita kantavaa tyyppiä ja huusi heidät seuraksemme slaidailemaan, olettaen kai että isompi porukka hiljentää mopoilijoiden mölyt. Kun nämä lautoja kanniskelevat heput saapuivat luoksemme, huomasimme että heillä oli ikää ehkä korkeintaan kaksitoista vuotta. Noh, se siitä jengitappeluasetelmasta. Ryhdyimme kuitenkin slaidailemaan yhdessä ja kävi ilmi, että nämä pojat eivät olleet varmaan elämässään slaideista kuulleetkaan. Lainasimme heille hanskoja ja kypäriä ja muutamat neuvot. Slaidit lähtivät vähitellen jo käyntiin, mutta sade vain yltyi ja tuli lähdön aika.

Lähtiessämme vielä muistutimme poikia kypärien tärkeydestä. He sanoivat, että kypärät ovat kotona. Viikon aikana näimme nämä samat pojat kaupungilla vielä kolme kertaa (Voss on siis aika pieni paikka) ja joka kerta heillä oli potat päässä. Siis myös kavereiden kanssa puistossa hengaillessa. Ja kadulla kävellessä. Tunsimme olomme trendsettereiksi. Toivoimme että esimerkin voima voisi toimia myös siinä, että norjalaisnuoret luopuisivat tavastaan pitää päällään kummallisia löysiä huppariverkkarihaalareita, mutta luovuimme toivosta kun palkintojen jaossa eräällä vanhemman puoleisella herrasmiehellä oli myös sellainen yllään.

Teksti & kuvat: Juulia J.

Viimeinen osa pian!

Vossin mutkamäkiä

Tämä on kertomus australialaisen downhill skeittarin Danielin ja suomalaisen rullalautanynnyn Julian matkasta Norjaan osallistumaan Extreme Sports Vekoon. Veko on viikon mittainen festivaali, johon osallistuvat erilaiset äärirajaharrastuksista innostuneet ihmiset, kuten basehyppääjät, riippuliitäjät, laskuvarjohyppääjät, koskenlaskijat ja tietysti downhill skeittarit!

Veko järjestetään vuosittain Vossissa, parin tunnin matkan päässä Bergenistä. Vossistahan tulee
kuuluisa ja erittäin tyyris pullotettu vesi, jossa kuulopuheiden mukaan kaikki kaunisihoiset
julkimot kylpevät. Itse emme kuitenkaan lähteneet reissuun kaunistautumaan, vaan oikeastaan
päinvastoin. Tarkoitus oli pölyyntyä ja hikeentyä, sekä mahdollisesti myös hankkia muutama
ruhje nahkaa korostamaan. Suomeksi siis telttailla sekä laskea rullalaudoilla maailman komeimpia
mäkiä. Allekirjoittanut tosin suunnitteli pysyttelevänsä lasten osastolla, eli tasaisilla pätkillä,
mutta joutui houkutelluksi mitä kammottavimpiin rullauskohteisiin. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Lähtö koitti juhannusperjantainaaamuna turhankin aikaisin. Perinteisen pakkauskaaoksen sekä
kaiken tarpeellisen kummallisen ilmaanhaihtumisen jälkeen pääsimme turvallisesti lentokoneeseen.
Tavaraa oli tuskallisen paljon. Onneksi lonkkari meni koneeseen kiltisti muovipussissa ja vailla
lisämaksuja, kiitos siitä suomalaiselle kenttähenkilökunnalle. Aussi ihmetteli kun tajusi että
Suomesta lentää Osloon tunnissa ja vailla mitään kummempia passi- ja tullimuodollisuuksia.
Suunnilleen samassa ajassa ja samalla vaivalla ajaa Adelaiden keskustasta autolla kotiin. Euroopan
ihmeitä…

Oslossa totesimme uudelleen että varusteita oli tullut tuotua tuskallisen paljon. Oslo on nimittäin
täynnä downhill skeittaria ilahduttavia mäkiä. Ikäväksemme huomasimme että hostellimme
sijoittui yhden tällaisen lonkkaritaivaan päälle. Temppuilevat laukkupyörät ja karkeasti arvioiden
seitsemisenkymmentä kiloa varustusta aiheuttivat kiroilua, suukopua ja keskustelua siitä miksi
emme jääneet kotiin tuijottamaan koneelta Family Guy’ta niin kuin tähänkin asti olimme iltaisin
tyytyväisinä tehneet. Ja matkarahoilla olisi saanut aika paljon irtokarkkia..

Tuskanhien hostellissa pois pestyämme matkasimme Oslon keskustaan, ja jälleen olo muuttui
tukalaksi. Tiesimme että Norjassa on kallista, mutta että niin kallista! Käytimme 30 euroa
eväiden ostoon, siis leipää, hedelmää ja noh, karkkia. Oli siinä pari muutakin juttua, mutta kotona
loppusumma olisi ollut korkeintaan 15 euroa. Vannoimme pyhän valan, että elämme nuudeleilla
koko viikon. Tutkiskelimme aikamme kuluksi Oslon ilmaista antia, ja satuimme löytämään
uudenkarhean maastopyörän roskiksesta. Epätoivoisina ja hiukan väsyneinä vietimme loppuillan
yrittäen kaupata menopeliä halvalla kaupungin kaduilla. Emme onnistuneet ja jätimme vekottimen
tavaratalon eteen toivoen, että se päätyy kaupallisesti osaavampiin käsiin.

Seuraavana aamuna hostellin sijainti ilahdutti. Alamäkeä pääsi kohti bussipysäkkiä, ja vielä kun
ajoissa lähdimme olimme varsin tyytyväisiä, vaikka herätys olikin kello viideltä. Rautatieasemalta
paikansimme tutun näköistä porukkaa. Paikalla olivat Dennis, joka on saksalais-norjalainen
(tai jotain vastaavaa) sekä Gabriel Ruotsista. Molempiin olemme tutustuneet jo Australiassa
ja oli todella outoa törmätä Oslossa. Poikien mukana oli kaksi brasilialaista tyttöä, Marina ja
Marina (helppoa, eikö?). Junaan asettumisen jälkeen tuntui, että reissu pääsi kunnolla alkamaan.

Junamatka

Junamatka oli mitä mahtavin. Ensin matka kulki halki kumpuilevan maaseudun, sitten untenmaitten
ja yhtäkkiä olimmekin keskellä autiutta. Ympärillä oli vain tummanpuhuvia vuoria, lunta ja
jäätä. Kaikeksi onneksi junalla oli tapana pysähdellä matkan varrella ja pääsimme räpsimään
turistiotoksia. Ohjelmaakin junassa oli: skeittailua pitkin käytäviä.

Perillä Vossissa odottikin sitten uudenlainen maisema. Keskellä kaupunkia on suurehko järvi
ja kaupunki itse on erittäin pittoreski pikkupaikka. Joka puolella ympärillä on vuoria, joista
osa oli edelleen osittain lumen peitossa. Asemalla oli vastassa skeittareita, ja jonkin ajan päästä
selvisi että leirintäalueelle pääsee bussilla vasta seuraavana päivänä, jolloin festivaali alkoi. Taksi
onneksi vie myös Norjassa, Vossissa niitä oli ilmeisestikin vain yksi kappale. Mutta se pelasi.

Leirintäalueella odotti katastrofi: huomasin jättäneeni nostamani 2000 Norjan kruunua automaattiin.
Tämän rahan piti kattaa koko viikon eläminen ja festaripassi. Arvoa potilla oli noi 240 euroa.
Auts. Pikkupaniikki iski, mutta onneksi paikalla oli eräs rauhoittelemistaitoinen henkilö, joka
sanoi, että automaatit tietyn ajan jälkeen imevät rahat takaisin sisuksiinsa. Kiitos hänen, sain
illalla nukutuksi. Ja kaiken lisäksi tämä oli totuus: maanantaina pankissa sain koko pinon seteleitä
takaisin!

Mahtavuutta! Iloa lisäsi myös se, että koska olin aiheuttanut niin suuren hässäkän,
leirintäalueihmiset unohtivat veloittaa minulta 500 kruunun telttailumaksun! Eli itseasiassa säästin
rahaa hukkaamalla sitä… Tapaus kuitenkin osoitti yöunien ehdottoman tarpeellisuuden, joten
siirryimme perustamaan longboard-leiriä ja valmistautumaan vastaanottamaan seuraavan päivän
seikkailuja.

Jatkoa seuraa pian! Ensi kerralla muun muassa: Norjalaisten oudot mieltymykset ja ensimmäinen päivä mäessä

No way, Norway… from Daniel Hawes on Vimeo.