Tsiigaa Villen video “Zigs” HD:na ja/tai HTML5:na (iPhone, iPad jne) Vimeossa

Viimeiset 18 kuukautta on menny tosi vauhdilla. Puolitoista vuotta sitten olin vielä koulussa, asuin Jyväskylässä ja olin lähdössä Itävaltaan vaihtoon. 10kk opiskelua, lumilautailua, skeittausta ja hassuttelua. Sitten tuli Gioasteka, 4 päivän freeridetapahtuma Sveitsin vuoristoitilla teillä. En edes tiennyt mitä freeridessä tapahtuu, tai olenko tervetullut. Tiesin vain että 120 sveitsin frangilla pääsee skeittaamaan mäkeä koko viikonlopuksi. Paras viikonloppu ikinä.

Torstai-iltapäivänä kello 13:00 en tuntenut ketään 120 laskijasta ja koko organisaatioväestä. Sunnuntai-iltana vaihtelin puhelinnumeroja parhaiden kavereiden kanssa ja facebookiin ilmestyi loistotyyppejä varmaankin 8 eri maasta. Sitten mentiinkin ympäri eurooppaa kaiken maailman tapahtumissa ja kavereiden kämpillä. Reissun parasta antia oli Icone Skateboardsin jäbät joihin tutustuin luokkakaverin kautta. Pieni lonkkaripaja jonka pihalla grillailtiin monet pihvit ja kaljat.

10kk stintin jälkeen oli 3 viikon pitstop suomessa. Påminnen sadekisat nyrjähtäneellä nilkalla. Yllätyin kovasti. En olis pärjännyt edes ehjällä nilkalla. Pulla-auto liikkui ma-pe ja viikonloput skeitattiin. Messilä Outlaw. Suomen järjestäytyneen rikollisuuden hienoin saavutus. Jatkot Aapon penthousen uima-altaalla Sheriffiä siemaillen.

Eurotourille halusin alunperin jonkun kaveriksi. Sainkin Juhon puhuttua ympäri pienen jahkailun jälkeen. Sitten ideointi foorumilla lähti rullaamaan. Lopulta IGSA-rankingeissa komeili lähes 10 suomalaista ja euromäkiä kävi Etelä-RRRRanskan Chuyerissä hinkkaamassa myös Joonas “Olarin Dalua” Okkonen ja Roosa “XXXXL-nahkat” Koskivaara. Ihan mielettömän siisti fiilis päästä pelipaikoille Suomen MAAJOUKKUEEN kanssa Helmetoria huudellen, sen sijaan että yksinäisenä sutena etsii kavereita joka tapahtumasta. Suomen päässä poromiehet hoitelee Redneckracea ja lappireissuja tiukalla asenteella.

Kesän jälkeen koitti paluu arkeen. Isot mäet on skeitattu ja opintotuet ryypätty. Sateisena iltana päässä kaikuu Kozakovin kaljateltassa Danille huudellut lauseet: “If you can come to skate in Finland, I wanna go to skate Australia!” Mielessä pyörii toissatalven parhaat palat kun -23 pakkasella auto ei lähdekään käyntiin puolen tunnin lapioinnin jälkeen. 15-vuotiaana sain mopoon bensarahat faijan hallilla muuttolaatikoita pesemällä. 23-vuotiaana opiskelen Logistiikkaa vaikka rekat ei oo kiinnostanu ikinä.

Vitut. Jotain muuta välillä. Volvosta saa muutaman tonnin. Skeitin ja läppärin lisäks muun roinan voi heittää kaatopaikalle. Puhelu Kiitolinjalle, parin viikon päästä olen terminaalin pihassa vääntämässä rekan rattia tasan 3kk työsopimus takataskussa. Sen jälkeen kutsuu Helsinki-Vantaa. Australiaan. Pelkkä menolippu. Repullinen vaatteita ja Skeitti.

Perthissä oltu nyt melkein kuukauden päivät. Hillittömällä munkilla Euroopan reissulla tapaamista ausseista yks, Lachlan Carey, asuu Perthissä ja sain ilmaisen huoneen koska Lachien kämppis on kaivoksella työharjottelussa takomassa rahaa. Lachien ja mun harmiksi jäbä rikkoi polven syntymäpäivänään just ennenkuin pääsin väärinpäinmaahan. Eikä ees skeitillä vaan wakeboardilla. No jos polvivammasta täytyy jotain hyvää kaivaa niin ei paskalla polvella töitä voi tehdä, joten molemmilla on huomenna vapaapäivä. Ja ylihuomenna. Ekat päivät meni vähän peukaloita pyöritellessä. Piti saada simkortti. Ja kypärä. Ja skate tooli. Ja sata muuta asiaa. Enkä tunne ketään.

Vaikkei Lachie pysty skeittaamaan, se tuntee kaikki skeittarit lähimaastosta ja äkkiä olenkin ihan uusien tuttujen kanssa Perthin mäkiä koeajamassa. Muutamat sessarit takana ja aussikavereiden määrä on moninkertaistunut. Länsi-Australian mäkimiehet on melkein poikkeuksetta tosi nuoria. Lachie ja muutama muu kova rullaaja on yli 20-vuotiaita. (ärsyttäviä) Teinejä on ihan mieletön määrä. Länsi-Australian mäet on nopeita sweepereitä täynnä. Mulla ei oo nahkoja. Mulla on tosi lyhyt ja korkee topmountti. Uus kypärä ei oo vielä tullu.

Teksti ja video: Ville Hietala

Tässä jutussa voit seurata miehiämme Lapin lumoissa. Ensimmäinen päivitys tulee Oulun kulmilta:

Matka on alkanut. Ajoimme ensin Ouluun tutustumaan Suomen pooli-mekkaan eli sinne betoniparkille minkä nimeä en muista. Pooliosasto oli lonkkarille aivan loistavaa pumppailualustaa ja koska kamat olivat aika suuria, tuli kruisittu pooleja lähinnä lonkkarilla. Suosittelen lämpimästi. Saimme nautiskella parkin herkkulinjoita auringon paisteessa aivan keskenämme, sillä saapuessamme ouluun oli kello noin viisi aamulla. Seitsemän aikaan lauantaiaamuna saapuivat ensimmäiset juniorit kolistelemaan lautojaan ja me siirryimme kohti Iso-Syötettä ensimmäiseen korkeanpaikanleiriimme lepäämään. Noin kahdeksi tunniksi. Aamulla nimittäin kodan oven avasi pikkupoika joka alkoi huutamaan isälleen kurkkusuorana että täällä nukkuu ihmisiä. Huusi monta muutakin toteamusta jonka jälkeen kodassa ei enää nukkunut ihmisiä. Aamu alkoi aika väsyneissä mutta odottavan pelonsekaisen innostuneissa tunnelmissa. Kohta päästäisiin vihdoinkin harrastamaan alamäkirullalautailua niinkuin se tulisi tehdä. Kovaa ja pitkään!

Vuorokausirytmi on jo nyt kääntynyt mukavasti päälaelleen ja taitaa olla niin, että nyt sunnuntaina elämme vasta lauantaita. Viimeyön pommitimme Pikku- ja Iso-Syötettä. Asfaltti oli raffii suomiflättii, mutta täysin vedettävissä. Pikkusyötteen assut olivat hieman raffimmat, mutta siellä ei onneksi tarvinnut driftata kuten isolla syötteellä. Iso-Syäte tarjoili aika jatkuvaa kuudenkympin losottelua lukuisillä pre-driftattavilla kurveilla, joista useat olivat “harvinaisia” righteja! Laskun pituus noin 2,4 km ja laskuaika noin 2,5 min. Voi pojat. I’m in heaven.

Tänä aamuna heräsimme komeaan ukkosen paukkeeseen ja mielessämme teimme jo lähtöä pohjoiseen. Lappiin. Seuraavana kohteen tulee olemaan kaunispää inarissa jota odotetaan kuin kuuta nousevaa. “Suomen Maryhill” on ennakko-odotuksenamme. Saa nähdä. Ukkosen pauke loppui jo aikaa sitten ja nyt latailemme akkuja ja teemme ruokaa. Pian luultavasti taas lasketaan Isoa-syötettä jos ei taivas repeä. Huomenna varmaan siirrymme pohjoiseen, jossa nettiin pääsystä ei ole takeita. Raporttia sitten jossain vaiheessa. Peace out.

PS. poistin kaiken tähän mennessä kuvatun kuvamateriaalin gopron kahden napin ja kolmen kirjaimen käyttöliittymän ansioista. Onneksi syötteen laskuja on muidenkin kameroissa ja tänään ehkä saadaan lisää.

Jatkoa seuraa, pysy taajuudella…

Dukes of Downhill on päässeet Napapiirin tuolle puolen:
Maanantai 18:30
Heräsimme juuri kaunispäältä, hieman puurajan alapuolelle kyhäämästämme pressu-laavusta. Sunnuntaista en ole varma, mutta sateen ropinasta tiesin että elämme nyt maanantaita. Heräsin juuri ennen ukkosen alkamista, mutta onneksemme sade loppui pian ja tiet kuivuvat vauhdilla.

Aamulla saapuessamme kaunispäälle otettiin ensimmäiset laskut huipulta. Melko absurdia läpsytellä slaidihanskoja ja ajaa kohti satapäistä porolaumaa joka päivysti keskellä tietä. Tajusivat hölmöläiset kuitenkin antaa kivasti tietä, juosten porukalla huitsin nevadaan ja pääsimme jatkamaan kahden kilometrin losotusta puuttomalla tunturilla.

Eilen siis siirryimme syötteeltä monen mutkan kautta suomen maryhilliin. Ensin ajoimme taivalvaaraan jonka päältä tuli erittäin mukava ja vauhdikas pommituspätkä parilla kurvilla ja noin 70km/h vauhdilla varustettuna. Tätä hupia kesti kaksi laskua ennen kuin poliisit saapuivat paikalle. Onneksemme olimme juuri pakanneet itsemme autoon valmiina siirtymään mäen päälle, mutta nähdessämme maijan, kurvasimmekin smoothisti toiseen suuntaan ja se siitä.

Siirryimme kohti pyhää, mutta tarkastimme toki rukan matkalla. Ilman syvempää tutkiskelua ruka ei tarjonnut mitään mullistavaa näiden leveysasteiden standardeilla, mutta laskimme mukavan auringonlaskupommituksen ennen kuin jatkoimme Pyhälle, jossa odotti varsin miellyttävä neljän mutkan ja yhden slaidin vauhtimäki loistavalla asvaltilla varustettuna. Kaiteet ja katukivet tekivät tästä hieman edellisiä mäkiä hazardimman, mutta asennoitumalla oiken oli tämäkin mäki aivan timanttia!

Ukkoluosto tarjosi reilun kilometrin mittaisen täydellisellä asvaltilla varustetun mutkatien joka oli kuin Aulangon ja Messilän yhdistelmä, mutta täydellisellä alustalla ilman driftejä. Kädet seläntakana pystyi nämä kurvit klaaraamaan. Oijoi. Hubaahubaa. ja poroi.

Osa kolme
Levi

Saavuimme yöllä leville ja tarkastimme ilmeisimmän mäen joka nousee levin rinteillä sijaitsevalle hotellille (tuikku tms?). Hihkuminen alkoi heti mäen alussa huomatessamme että asvaltti oli silkinpehmeää ja tie aivan eeppinen mitoiltaan ja muodoiltaan. Parin kilometrin kyyrytys loivasti kaartelevassa ja kumpuilevassa levin tunturimaisemassa oli täydellinen paikka suorittaa suomen epävirallinen nopeusennätys heti ensimmäisellä laskulla. 80km/h. Niin. tiehän menee melkein tunturin huipulle asti, mutta yläosa on melko laskukelvottomalla alustalla varustettua. Löytyihän sitä paljon puhuttua lappiassuakin viimein.

Toinen levin ympäristöstä spottaamistamme mäistä on 3,5 kilometriä pitkä losotus, jonka alku on hieman kapeampaa kaksikaistaista mökkitietä, johon oli ripoteltu mukavasti neulansilmiä ja herkkusweeppereitä. Niin ja täydellistä asvalttia. Tässä kohtaa vauhtia kertyy noin 50km/h ja kurvit taittuu mukavasti tukissa. Sitten tie liittyy isommalle tiellä ja jatkuu piiiiitkällä kaarteella jossa vauhti yltyi auton mittarin mukaan 85km/h.

T Ä Y D E L L I S T Ä.

Nyt olemme matkalla takaisin isosyötteelle, mutta pysähdyimme rovaniemelle hausmyllyn keikkaa kuuntelemaan tähän kävelykadulle. ihQ

————

Lappi on valoitettu, miehemme ovat takaisin sivistyksen parissa ja edit-huoneessa käy kova kuhina. Videota luvassa varmasti moneltakin eri taholta. Odottakaas vaan!!

Ei ihan stadika

Stadikalta vähän isompiin mäkiin..

Ensimmäisenä Vossin päivänä piti tietysti lähteä skeittaamaan. Itse Ekstreme Sports Veko oli vasta aluillaan ja ihmisiä valui leirintäalueelle. Lähdimme autottomina siis Vossin keskustasta kävellen etsimään jotain skeitattavaa. Ja sitä löytyikin! Suoraan keskustasta ylöspäin kävelemällä pääsee isompiin mäkiin kuin mitä koko Suomesta todennäköisesti löytyy (todisteita suurista skeitattavista Lapin mäistä odotellessa). Ja sinne tie vei. Pojat olivat innosta soikeina, ja minä kauhusta kankeana. Hyvinhän se sitten sujui, hitaasti mutta varmasti kengänpohjaa puhki kuluttaen alaspäin ohi nättien pikkutalojen, kivoja teitä ja kujia pitkin. Ekstriimiys oli alkanut!

Seuraavana päivänä siirryttiin sitten astetta hurjempiin paikkoihin, norjalaisten johdattamina. Ajoimme noin tunnin verran paikkaan nimeltä Vik. Toisella puolella vuorta oli mäki, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kaukaa katsottuna näytti siltä kuin Zorro olisi piirtänyt logonsa kahteen kertaan päällekkäin vuoren seinämään. Hurjin mäki ikinä! Jos downhill skeittareilla olisi Mekka, tämän mäen suuntaan tulisi kumartaa. Tiellä vaelsi vapaana lampaita jännitystä lisäämässä. Jatkoimme kuitenkin matkaa, koska norjalaiset olivat innostuneempia vuoren toiselta puolelta löytyvästä herkkupalasta. Pääsimme laelle, kaikki pukeutuivat varusteisiinsa, ja sitten vaan lähdettiin alaspäin. Itse pysyin kiltisti kartturin roolissa, koska en ajokorttia omista ja vauhdit kyseisessä mäessä nousevat 90 kilometriin tunnissa, joten skeittaustaitonikin ovat vielä hiukan riittämättömät. Hurjaa oli se, että kaikki laskijat lähtivät ennakkoluulottomasti potkimaan vauhtia matkaan, vaikka suurin osa ei edes tiennyt minkälaista rataa odottaa. Lasku on 15 km pitkä, eli täyttä vauhtiakin se kesti yli kymmenen minuuttia. Jalantappolasku, mutta alhaalla kaikkien kasvoista paistoi innostus. Mäki päättyi maailman pisimmän vuonon loppupäähän, pieneen kylään, jäätelökioskin eteen. Mikäs sen parempaa.

Voss

Kävi ilmi, että norjalaiset rakastavat tällaisia kovavauhtisia laskuja, joissa ei tule vastaan juurikaan käännöksiä. Daniel taas kuolasi toisen puolen “hiuspinni”mäkeä, johon tosin ei saman päivän aikana päästy. Norjalaiset näet rakastavat nopeaa tahtia vain alamäkilaskuissaan, kaikissa muissa käänteissä, kuten pukeutumisessa, heillä menee kaikkeen kolminkertainen aika johonkin normaaliksi kategorisoitavaan verrattuna. Vikiin pääsimme lähtemään puoli viiden aikaan iltapäivällä, noin neljän ja puolen tunnin maanittelun jälkeen. Kell’ auto on, sil’ valta on, tai jotain sinne päin.

Seuraavina päivinä porukka vähän aktivoitui, ja skeittaamisen lisäksi saimme ihasteltua laskuvarjohyppääjiä ja muita huimapäitä ja puuhattua muutakin kuin leirintäalueella lepostelua. Harmiksemme Norja osoittautui kuitenkin maineensa veroiseksi säätilojen puolesta, ja osa ajasta kului sateelta suojautumiseen sekä kiroiluun. Ehdimme kuitenkin löytää monia erilaisia skeittipaikkoja viikon varrella. Oma suosikkini, nynnymäki, ei saanut suurta kannatusta, mutta sen lähellä oleva kammottava lommoinen asfalttimäki oli suuren fanituksen kohde.

Jostain syystä joidenkin mielestä huima jyrkkyys yhdistettynä kaikkien aikojen tiukimpiin mutkiin sekä itkettävän surkeakuntoiseen asfalttiin on “gnarly”, eli huippusupersiistiäpelottavaajajännää. Ei minun teekupilliseni. Myös eräs mäki, jonka jyrkkyysaste on 18%, ja joka on oikeastaan pelkkää kääntymistä vasen-oikea-vasen tuli skeitattua Louis Pillonin, Jackson Shapieran ja Corey Leesonin toimesta. Märässä. Tämä tie oli aiemmin ollut Vossiin johtanut päätie, mutta korvattiin, koska siinä sattui liikaa onnettomuuksia. Louis laski kyseisen pikkumäen ensin street skeittilaudalla. Olen päättänyt olla valittamatta enää koskaan vääristä varusteista.

Kylillä

Muitakin paikkoja löytyi, jopa sellaisia, joissa minut päästettiin ulos autosta, liimattiin jalkajarrutuspala paikalleen ja lähetettiin tyttö mäkeen. Päästyäni puoleen väliin innosta puhkuen, tulivat ensimmäiset autolastilliset jo ylös, mutta mitäs pienistä! Lähistöllä oli lukemattomia kiinnostavia mäkiä, osa metsän suojissa, osa upeilla maisemilla varustettuna. Downhill taivas. Jos säätä ei oteta lukuun.

Säätilan takia jouduimme myös alistumaan perinteisten stadikkasessioiden kaltaisiin slaidiharjoituksiin Vossin keskustaan. Paikalla oli myös paikallinen mopojengi. Tai siis lauma poikia, joista yhdellä oli mopo. Pojat katsoivat asiakseen huudella meille hävyttömyyksiä norjaksi. Tilanteesta jossain määrin hermostuneena Daniel bongasi kadulta kaksi lonkkareita kantavaa tyyppiä ja huusi heidät seuraksemme slaidailemaan, olettaen kai että isompi porukka hiljentää mopoilijoiden mölyt. Kun nämä lautoja kanniskelevat heput saapuivat luoksemme, huomasimme että heillä oli ikää ehkä korkeintaan kaksitoista vuotta. Noh, se siitä jengitappeluasetelmasta. Ryhdyimme kuitenkin slaidailemaan yhdessä ja kävi ilmi, että nämä pojat eivät olleet varmaan elämässään slaideista kuulleetkaan. Lainasimme heille hanskoja ja kypäriä ja muutamat neuvot. Slaidit lähtivät vähitellen jo käyntiin, mutta sade vain yltyi ja tuli lähdön aika.

Lähtiessämme vielä muistutimme poikia kypärien tärkeydestä. He sanoivat, että kypärät ovat kotona. Viikon aikana näimme nämä samat pojat kaupungilla vielä kolme kertaa (Voss on siis aika pieni paikka) ja joka kerta heillä oli potat päässä. Siis myös kavereiden kanssa puistossa hengaillessa. Ja kadulla kävellessä. Tunsimme olomme trendsettereiksi. Toivoimme että esimerkin voima voisi toimia myös siinä, että norjalaisnuoret luopuisivat tavastaan pitää päällään kummallisia löysiä huppariverkkarihaalareita, mutta luovuimme toivosta kun palkintojen jaossa eräällä vanhemman puoleisella herrasmiehellä oli myös sellainen yllään.

Teksti & kuvat: Juulia J.

Viimeinen osa pian!

Vossin mutkamäkiä

Tämä on kertomus australialaisen downhill skeittarin Danielin ja suomalaisen rullalautanynnyn Julian matkasta Norjaan osallistumaan Extreme Sports Vekoon. Veko on viikon mittainen festivaali, johon osallistuvat erilaiset äärirajaharrastuksista innostuneet ihmiset, kuten basehyppääjät, riippuliitäjät, laskuvarjohyppääjät, koskenlaskijat ja tietysti downhill skeittarit!

Veko järjestetään vuosittain Vossissa, parin tunnin matkan päässä Bergenistä. Vossistahan tulee
kuuluisa ja erittäin tyyris pullotettu vesi, jossa kuulopuheiden mukaan kaikki kaunisihoiset
julkimot kylpevät. Itse emme kuitenkaan lähteneet reissuun kaunistautumaan, vaan oikeastaan
päinvastoin. Tarkoitus oli pölyyntyä ja hikeentyä, sekä mahdollisesti myös hankkia muutama
ruhje nahkaa korostamaan. Suomeksi siis telttailla sekä laskea rullalaudoilla maailman komeimpia
mäkiä. Allekirjoittanut tosin suunnitteli pysyttelevänsä lasten osastolla, eli tasaisilla pätkillä,
mutta joutui houkutelluksi mitä kammottavimpiin rullauskohteisiin. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Lähtö koitti juhannusperjantainaaamuna turhankin aikaisin. Perinteisen pakkauskaaoksen sekä
kaiken tarpeellisen kummallisen ilmaanhaihtumisen jälkeen pääsimme turvallisesti lentokoneeseen.
Tavaraa oli tuskallisen paljon. Onneksi lonkkari meni koneeseen kiltisti muovipussissa ja vailla
lisämaksuja, kiitos siitä suomalaiselle kenttähenkilökunnalle. Aussi ihmetteli kun tajusi että
Suomesta lentää Osloon tunnissa ja vailla mitään kummempia passi- ja tullimuodollisuuksia.
Suunnilleen samassa ajassa ja samalla vaivalla ajaa Adelaiden keskustasta autolla kotiin. Euroopan
ihmeitä…

Oslossa totesimme uudelleen että varusteita oli tullut tuotua tuskallisen paljon. Oslo on nimittäin
täynnä downhill skeittaria ilahduttavia mäkiä. Ikäväksemme huomasimme että hostellimme
sijoittui yhden tällaisen lonkkaritaivaan päälle. Temppuilevat laukkupyörät ja karkeasti arvioiden
seitsemisenkymmentä kiloa varustusta aiheuttivat kiroilua, suukopua ja keskustelua siitä miksi
emme jääneet kotiin tuijottamaan koneelta Family Guy’ta niin kuin tähänkin asti olimme iltaisin
tyytyväisinä tehneet. Ja matkarahoilla olisi saanut aika paljon irtokarkkia..

Tuskanhien hostellissa pois pestyämme matkasimme Oslon keskustaan, ja jälleen olo muuttui
tukalaksi. Tiesimme että Norjassa on kallista, mutta että niin kallista! Käytimme 30 euroa
eväiden ostoon, siis leipää, hedelmää ja noh, karkkia. Oli siinä pari muutakin juttua, mutta kotona
loppusumma olisi ollut korkeintaan 15 euroa. Vannoimme pyhän valan, että elämme nuudeleilla
koko viikon. Tutkiskelimme aikamme kuluksi Oslon ilmaista antia, ja satuimme löytämään
uudenkarhean maastopyörän roskiksesta. Epätoivoisina ja hiukan väsyneinä vietimme loppuillan
yrittäen kaupata menopeliä halvalla kaupungin kaduilla. Emme onnistuneet ja jätimme vekottimen
tavaratalon eteen toivoen, että se päätyy kaupallisesti osaavampiin käsiin.

Seuraavana aamuna hostellin sijainti ilahdutti. Alamäkeä pääsi kohti bussipysäkkiä, ja vielä kun
ajoissa lähdimme olimme varsin tyytyväisiä, vaikka herätys olikin kello viideltä. Rautatieasemalta
paikansimme tutun näköistä porukkaa. Paikalla olivat Dennis, joka on saksalais-norjalainen
(tai jotain vastaavaa) sekä Gabriel Ruotsista. Molempiin olemme tutustuneet jo Australiassa
ja oli todella outoa törmätä Oslossa. Poikien mukana oli kaksi brasilialaista tyttöä, Marina ja
Marina (helppoa, eikö?). Junaan asettumisen jälkeen tuntui, että reissu pääsi kunnolla alkamaan.

Junamatka

Junamatka oli mitä mahtavin. Ensin matka kulki halki kumpuilevan maaseudun, sitten untenmaitten
ja yhtäkkiä olimmekin keskellä autiutta. Ympärillä oli vain tummanpuhuvia vuoria, lunta ja
jäätä. Kaikeksi onneksi junalla oli tapana pysähdellä matkan varrella ja pääsimme räpsimään
turistiotoksia. Ohjelmaakin junassa oli: skeittailua pitkin käytäviä.

Perillä Vossissa odottikin sitten uudenlainen maisema. Keskellä kaupunkia on suurehko järvi
ja kaupunki itse on erittäin pittoreski pikkupaikka. Joka puolella ympärillä on vuoria, joista
osa oli edelleen osittain lumen peitossa. Asemalla oli vastassa skeittareita, ja jonkin ajan päästä
selvisi että leirintäalueelle pääsee bussilla vasta seuraavana päivänä, jolloin festivaali alkoi. Taksi
onneksi vie myös Norjassa, Vossissa niitä oli ilmeisestikin vain yksi kappale. Mutta se pelasi.

Leirintäalueella odotti katastrofi: huomasin jättäneeni nostamani 2000 Norjan kruunua automaattiin.
Tämän rahan piti kattaa koko viikon eläminen ja festaripassi. Arvoa potilla oli noi 240 euroa.
Auts. Pikkupaniikki iski, mutta onneksi paikalla oli eräs rauhoittelemistaitoinen henkilö, joka
sanoi, että automaatit tietyn ajan jälkeen imevät rahat takaisin sisuksiinsa. Kiitos hänen, sain
illalla nukutuksi. Ja kaiken lisäksi tämä oli totuus: maanantaina pankissa sain koko pinon seteleitä
takaisin!

Mahtavuutta! Iloa lisäsi myös se, että koska olin aiheuttanut niin suuren hässäkän,
leirintäalueihmiset unohtivat veloittaa minulta 500 kruunun telttailumaksun! Eli itseasiassa säästin
rahaa hukkaamalla sitä… Tapaus kuitenkin osoitti yöunien ehdottoman tarpeellisuuden, joten
siirryimme perustamaan longboard-leiriä ja valmistautumaan vastaanottamaan seuraavan päivän
seikkailuja.

Jatkoa seuraa pian! Ensi kerralla muun muassa: Norjalaisten oudot mieltymykset ja ensimmäinen päivä mäessä

No way, Norway… from Daniel Hawes on Vimeo.

Tuomaristo katselee kun Joonas O. liukuu. Kuva: Offshore / Juha S.

Offshore Slidefest 2009 järjestettiin nyt siis jo toista kertaa. Offshoren pitäjät, Silan veljekset Juha ja Mika ovat olleet vahvasti mukana suomalaisen lonkkariskenen alkuhetkistä lähtien. Juha taustoittaa ja kertaa aiempien vuosien tapahtumia.

Perinteeksi muodostuva Offshore Slidefest järjestettiin toista kertaa. Tapahtuman tarkoitus on saattaa lonkkaroinnista ja erityisesti slaidaamisesta kiinnostuneet lautailijat edes kerran kesässä samaan aikaan yhteen. Alun perin Slidefest idea lähti kesällä 2007, kun Tampereella slidesessioihin alkoi osallistua riittävä määrä lautailijoita kunnollisten yhteissessioiden järkkäämiseksi. Ensimmäiset Slidefestit järjestettiin kuitenkin tiukan harjoittelun jälkeen kesällä 2008. Koko Tampereen skenen slaidaamisen innoittajana on toiminut Jussi ”Jusa” Mattila. Slaidaamisen tutuksi tulemisesta on huolehtunut ”JuhaK” Kokkala, joka on tehnyt upeita videokoosteita ja innoittanut suorituksiin niin paikanpäällä kuin läppäreiden takana. Aikaisemmat Juha K:n videokoosteet löytyvät youtube hakusanalla TreLongboard.

Monipuoliset arvosteluperusteet ottavat huomioon myös monipuolisuuden

Juha ohjastaa kisailijoita vuoden 2009 Slidefestien alkuhetkinä. Kuva: Timo

Slaidaamissessa arvosteluperusteena käytetään neljää ominaisuutta; teknisyyttä, tyyliä, vauhtia ja runin monipuolisuutta. Laskuja saa suorittaa kolme, joista kaksi parasta arvostellaan. Jos esimerkiksi onnistuu kahdella ensimmäisellä laskulla voi kolmannelle ottaa riskejä ja koittaa jotain uutta trikkiä. Toisaalta, jos kaksi ekaa laskua epäonnistuu voi kolmannella laskulla onnistua. Monipuolisuudella tarkoitetaan, että miinuspisteitä saa samoja trikkejä toistamalla samassa runissa tai runi on yksipuolinen ja samanlainen mahdollisesti jopa kaikilla kolmella runilla. Hyvänä esimerkkinä voidaan sanoa Jesse ”rullakarhu” Karhun tapaus, jossa viimeinen runi edusti kilpailun huipputasoa kaikilla arvostelun osa-alueilla (16,5p), mutta ensimmäinen ja toinen runi olivat lähes samanlaisia (12,0p) ja vaatimattomia eikä edustanut sitä mitä Jesse todella osaa.

Kilpailu oli tuomariston mielestä melko tasaväkinen sijoilla 2-10 ja erot syntyivät pääasiassa tyylipisteistä sekä vauhtipisteistä. Melkein kaikki kilpailijat osasivat vaativampia trikkejä kuten 360 ja layback. Tuomaristossa oli Aapo V (Helsinki), Jose (Goa connection India), Merja P (Tampere), Mika Sila (Offshore).

Ahvenisto on käytettävissä jatkossakin, kunhan paikka pidetään siistinä

Offshoren Slidefest 2009 järjestettiin Hämeenlinnassa Ahveniston moottoriradalla. Moottorirata soveltuu hyvin longboardingiin erityisesti slideen ja mäenlaskuun. Jatkossa Offshore tulee käyttämään Ahveniston moottorirataa longboard tapahtumien järjestyspaikkana. Ensikesän heinäkuussa tapahtuma tulee siis olemaan kyseisessä paikassa, joten kannattaa käydä harjoittelemassa. Ajoradalle saa mennä joka päivä kello 18 jälkeen ellei rataa ole vuokrattu johonkin käyttöön. Ehdoton sääntö on, että paikalle ei saa jättää roskia sekä jokainen on siellä omalla vastuullaan ja vastaa itse kaikista aiheuttamistaan vahingoista niin itselleen kuin toisilleen Ensikesänä taso tulee varmasti olemaan kova, koska kehitystä oli tullut reilusti lisää viimevuode  Slidefesteihin verrattuna. Sessioiden tarkoitushan on puskea kehitystä eteenpäin ja jokainen osanottaja varmasti oppii toisilta jotain uutta. Toivottavasti kaikilla oli hauskaa, vaikka musaa ei kuulunutkaan eikä Transiitti ollut paikalla. Palkintoina oli Lush Tula complete, Cult rengassetti ja Lush Slidehanskat. www.offshore.fi kiittää kaikkia kaikesta.

Teksti: Juha S.

Juha (grillin vieressä vasemmalla) grillimestarina. Muut tutkivat arvostelulomakkeitaan. Kuva: Timo

Juha K:n videokooste vuoden 2008 Slidefesteistä

Siinä yksi näkökulma skeittaukseen.

“AFA ei dissaa valokuvia vaan rumasti tehtyjä temppuja. Flipit näyttävät usein erittäin rumilta valokuvissa ja AFA kysyykin, miksi niistä pitää ottaa niin usein kuvia?”

Tuossa toinen näkemys, eikä sekään kaikista sovittelevin.

Mäkirullalautailun, lonkkaroinnin, lonkkaamisen.. miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua, lyhyt suomalainen historia pitää sisällään paljon paikkansa hakemista. Lonkkari-skeittaaminen on liian marginaalia ollakseen muotia, toisaalta kuitenkin liian muodikasta ollakseen marginaalia. Joidenkin mielestä lonkkareiden pitäisi pysyäkin pienen piirin huvina. Toiset kokevat jännitteitä lajin sisällä, monia koko asian miettiminen ei jaksa kiinnostaa.

“Rauhallisimmin asian tuntuvat ottavan juuri ne, jotka skeittaavat molempia tyylejä.“

Ruhje on lonkkarilehti. Se on myös paljon muuta. Siisteintä olisi, jos kaikki unohtaisivat hetkeksi rajat lonkkari-skeittauksen ja “flipinpyörityksen” välillä, ja ja hetkeksi keskityttäisiin molempien tyylisuuntien parhaista puolista nauttimiseen kukin omalla tyylillään. Lonkkarifoorumille kirjoittelee moni pääasiassa lyhyemmillä laudoilla skeittaava, eikä asia tunnu heitä sen kummemmin rassaavan. Rauhallisimmin asian tuntuvat ottavan juuri ne, jotka skeittaavat molempia tyylejä – heidän ei tarvitse todistella mitään suuntaan eikä toiseen. Sitä paitsi, perustelluimmat mielipiteet löytyvät yleensä niiltä, jotka asioista parhaiten tietävät. Koska asioiden tarkastelu monesta suunnasta, siis moniuloitteisuus, yleensä hillitsee yksioikoisuuksia ja turhia ennakkoluuloja, pyrkii Ruhjekin tuomaan esiin monipuolisesti eri näkökulmia.

Ruhje esittelee molempien maailmojen parhaita osasia ja sovittelee niitä parhaansa mukaan samaan palapeliin. Luvassa on juttuja skeittaajista, välineistä, tyyleistä ja tapahtumista. Ja koska Ruhje on yhteisön itsensä rakentama media, sinä voit osallistua sen tekemiseen. Mikäli nappaa, nykäise hihasta (tai lähetä sähköpostia) niin sovitaan yksityiskohdista tarkemmin. Ja vaikkei kynä tai kamera pysyisikään kädessä, voit myös ehdottaa seuraavan jutun aihetta.

Lopuksi on syytä myös havahtua ajatukseen siitä, että ensin oli skeittaus ja vasta sen jälkeen tuli siitä jauhaminen. Tämäkin lehti on vain yksi tapa tuoda skeittaajia yhteen. Nähdään sessareissa! Ja jos palapeli tuntuu liian vaikealta, on syytä syödä muutama palanen ja heittää loput seinään.

-timo